On tänään. En keksinyt muuta otsikkoa, kirjoitus sitten käsitteleekin jotain ihan muuta.

Olin perjantaina masentunut ja vihainen. Todella vihainen, etenkin loppupäivästä, inhosin itseäni. Inhoan edelleen. Aamulla olin lääkärissä ja säikähdin erästä asiaa niin pahasti, että itkin monta minuuttia. Ei mitään vakavaa, mutta pelästyin vaan. Siitä se alamäki sitten lähti. Olin koko päivän yksin, mikä teki ihan hyvää.

Mutta olin vihainen. Niin vihainen, että onnistuin säikäyttämään erään luokallani olevan pojan kivahtamalla että kannanko mä sen ulos vai meneekö se itse, kun luokanvalvojamme ei saanut sitä lähtemään ulos. Raukka meni ihan hiljaiseksi ja oli pelästyneen näköinen.

Mutta asiaan. Menimme äidinkielenluokkaan, pitkästä aikaa jakson vaihtuessa, viime jaksossa meillä ei ollutkaan äidinkieltä. HÄN yritti viedä paikkani ja jo valmiiksi suutuksissa (en erityisesti kenellekään, paitsi ehkä itselleni), kivahdin hänelle, että pois mun paikalta. Vastauksena sain jotain että "haista nyt..." ja loppua en onneksi kuullut, siinä olisi varmasti tullut itkukohtaus. Hän siis vihaa minua. Loistavaa. Nyt se on sitten ihan oikeasti selvää ja varmistettu. Nyyti epäili että Hänelläkin olisi ollut huono päivä mutta Hän näytti kaikin puolin onnelliselta. Onneksi edes niin.

Miten sitten parannan itseni tästä sydänsurusta? Helppoa: en puhu enää kenellekään kuin sen mitä on ihan pakko, paitsi ehkä opettajalle tunnilla ja vartiolaisille partiossa ja tetenkin perheelle kotona, en anna itseni enää ikinä rakastua yhtään keneenkään ja keskityn vain ja ainoastaan opiskeluun. Olen jo lukenut biologiaa (josta en ymmärrä mitään),  vaikka kokeet ovat vasta ensi viikolla,  ja tietenkin ranskaa, fysiikkaa ja englantia, joista kaikista on kokeet alkuviikolla. Täysi teho päälle vaan enkä enää ikinä avaudu kenellekään mistään asiasta. Ehkä pystyn sitten unohtamaan.

Mieli tekisi tehdä jotain mikä sattuu. Fyysisesti, niin unohtuisi henkinen kipu. Mutta kun satun olemaan niin pahuksen kipuherkkä, etten uskalla tehdä mitään. Pahuksen itsesuojeluvaisto.

Onnistuin perjantaina hiljentämään jopa luokkamme pellen hetkeksi. Hän puuhaili vieressäni (pulpetti väärällä paikalla, istuu oikeasti edessäni) kaikkea enemän tai vähemmän kuvottavaa ja puheet olivat yhtä hulluja. Tyyppi ilmeisesti tajusi että olen vihainen ja masentunut, ja lisäksi hän huomasi ilmeeni kun katselin hänen touhujaan -ei nimittäin naurattanut yhtään. Hän yritti ensin saada minut nauramaan ja sen jälkeen nolata minut mutta meni hiljaiseksi kun huomasi että päätin ettei häntä ole hetkeen olemassa.

Että kun suututtaa. Elämä menee päin honkia. Taas vaihteeksi.