Olen ihan maassa. Täysin lyöty. Elättelin vielä vähän aikaa sitten toiveita siitä, että elämäni rakkaus voisi olla minusta kiinnostunut. Olisi pitänyt kuunnella sisältäni kuuluvaa ääntä, joka sanoi, ettei kukaan voi minusta koskaan kiinnostua. Sillä niinhän se on. Olen sekavassa tilassa, suren monia asioita ja tuska on sietämätön. Äitikin jo ihmetteli kun itken.

Tänään tuli todistettua, että Hän ei todellakaan pidä minusta. Ansaitsen sen, itsepä kuvittelin liikoja itsestäni. Sen vielä kestäisin, mutta kuten varmasti ymmärrätte, tunnen tahtomattanikin vihaa sitä ihmistä kohtaan, jota Hän rakastaa. Ainoa vaan, etten osaa ja voi vihata sitä ihmistä, sillä hän on ystäväni. Luulisi sen tiedon lohduttavan, että hän ei pidä rakastamastani pojasta, mutta ei. Rakastan Häntä aidosti ja en halua Hänelle kenenkään ihmisen aiheuttamaa kärsimystä, sitä mitä olen itse joutunut kokemaan. En halua sitä kenellekään, mutta erityisesti en halua sitä Hänelle. Suren Hänen puolestaan, vaikka luulen että Hän ei vielä tiedäkään, että ystäväni ei pidä Hänestä. Ystäväni itse sanoi minulle vihaavansa koko ihmistä. En tiedä olisiko armeliaampaa kertoa Hänelle ystäväni kielteisistä tunteista vai antaa hänen vielä unelmoida rauhassa. En todellakaan tiedä ja siksi minuun sattuu.

Oma surukin toki sekoittuu tähän, mutta kuten jo aiemmin sanoin, tunnen ansainneeni sen. Kaipaan silti viereeni lämmintä ihmistä, joka ei pelkää kosketusta. Tässä iässä ei periaatteessa pitäisi enää kaivata sitä, että toinen ihminen pitää sylissään, kuten vanhemmat, kun olin pienempi, mutta kaipaan fyysistä läheisyyttä.