Otsikkoja on tosi vaikea keksiä. Tuo ei liity tähän kirjoitukseen mitenkään erityisesti.

Konfirmaatiopäivä lähestyy...(ahdistus)...ei siitä sen enempää. En halua meittiä koko asiaa. Ja mietin silti.

Naiset tunnetusti pystyvät tekemään kahta asiaa yhtä aikaa. Niin minäkin. Olen nimittäin todistettavasti vältellyt ihmistä tehdessäni samanaikaisesti hänen kanssaan jonkin sortin yhteistyötä. Se on vaikeaa. Mutta mahdollista. (en kehu itseäni vaan julistan tieteellisen tutkimiksen tuloksen...)

Päädyin nimittäin onnettoman sattuman kautta rakastamani ihmisen kanssa samaan ryhmään eräällä kotitaloustunnilla. Ryhmän ainoat pojat (toinen idiootti ja toista en voi kuin vältellä...) ja kaksi muuta tyttöä minun lisäkseni. Kotitaloustunnilla tapahtui syksyllä paljon asioita käyttäydyttyäni typerästi ihastukseni suhteen, joten ensimmäinen tunti sitten ensimmäisen jakson lopun oli tietysti arka paikka. Onneksi en joutunut kyseisen ihmisen kanssa paljonkaan kommunikoimaan. Sanatonta keskustelua oli sitäkin enemmän. En saanut fariinisokeripussia auki (ne on tosi tiukasti kiinni) ja löin sen pöydälle, sille kohdalle missä hän istui mutta hieman kauempana pöydästä. Hän tuli avaamaan pussin. Ja minua hymyilytti väkisinkin, kun hän avattuaan pussin yritti saada sen pysymään pystyssä ja joutui lopulta asettelemaan sen kaapinreunaa vasten että sai sen pysymään pystyssä.

Pidän hänestä (no nyt valehtelin, rakastan häntä!). Hän -luullakseni- ei nyt suoranaisesti vihaa minua mutta eipähän rakastakaan. Se satuttaa kun on hänen kanssaan tekemisissä ja tietää ettei hän tunne samoin. Surkeaa tässä on se että koko ajan tiedän hänen rakastavan jotakin toista tyttöä mutta en silti osaa olla rakastamatta häntä.