Tuntuu olevan näin että rakastamani poika on ihastunut kaveriini. Olen iloinen sekä hänen että tämän pojan puolesta, sillä he molemmat ovat fiksuja ja hyviä ihmisiä mutta ihastukseni puolesta pelkään, että ystäväni ei taida tuntea samoin. Mutta vaikka toki toivon heille molemmille hyvää, sattuuhan se, kun pettyy. Tämä poika on kuitenkin ensirakkauteni. Toki pettymyksiä on ennenkin tullut, mutta ihastuminen ja rakastuminen ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu, etten selviä.

Ja edelleenkin on mahdollista että tämä ihminen vain leikkii tunteillani. Hän kuitenkin on osoittanut huomiota myös minulle. Mutta nyt tiedän, että minun suuntaani luodut katseet on tarkoitettu ystävälleni, joka on ollut lähelläni. Pitää vaan selviytyä, eikö totta? Mutta tämä tuntuu lamauttavalta. Sillä olen varma, että hän on katsonut takaisin, kun olen häneen päin vilkuillut ja joskus tavoittanut hänen katseensa.

En pysty itkemään. Sydämeni itkee, mutta minä en. Olen pystyssä, hymyilen, olen kuin kaikki olisi hyvin. En halua piilottaa suruani, tiedän ettei se auta, mutta en pysty olemaan teeskentelemättä iloista. Se tulee luonnostaan. Kaipaan vierelleni ihmistä, joka rakastaa minua. Ja nyt en tarkoita ystäviäni. He ovat kultaakin kalliimpia ja vihdoinkin tiedän keneen voin luottaa, mutta minä tunnen tarvitsevani syvempää rakkautta, sellaista, mitä he eivät minulle voi antaa.

Tarkoitan poikaystävältä saatavaa hellyyttä ja rakkautta. Tiedän ettei seurustelua saisi kiirehtiä, mutta en voi kaipuulleni mitään. Omat tunteeni raivostuttavat minua.

Jotenkin sitä alitajuisesti kuvitteli, että ehkä tämä rakastamani ihminen sittenkin voisi tuntea samoin. Typeräähän sellainen turhan toivon elättely on, mutta minkäs teet. Huomaan vieläkin niin tapahtuvan. Haluan pois tästä. Se on ahdistava tunne, kun haluaa ulos omasta itsestään, omasta ruumiistaan, eikä pääse pois. Kuolla en halua, tai ehkä haluaisin mutta en pystyisi edes kuvittelemaan tappavani itseni.

Haluan löytää ihmisen, joka ymmärtää tuskani, auttaa minut ulos siitä ja pitää pääni pystyssä koko elämäni ajan. Ihmisen, joka suojelee, jota minä rakastan ja joka rakastaa minua. Ihmisen, joka haluaa minut lähelleen. Uskon, että se ihminen on jossain, vaikka olenkin niin sanotusti toivoton tapaus.

Ja vaikkei sitä ihmistä olisikaan, minulla on ystäväni, sukulaiseni (joita rakastan heidän rasittavuudestaan huolimatta) ja musiikki. Kent, HIM, Poets of the Fall, Iron Maiden, Judas Priest ja Sonata Arctica. Kaikkien näiden musiikki helpottaa oloani aina, kukin omalla tavallaan. Usein sanoilla on minulle suuri merkitys ja vaikka minusta tuntuu nyt siltä, etten pysty tekemään mitään, haluan uskoa näihin sanoihin:

"Like gravity, like love
you get up after you fall.
Like gravity, like love,
I'm not afraid anymore."

Poets of the Fall: Gravity