Joo. En mitenkään kovin innostuneena odota kevään tapahtumia jos kesäloman alkamista ei lasketa. Tiedossa on ainakin yhdet puuduttavat ylioppilasjuhlat ja kahdet rippijuhlat. Toiset omani. Ei innosta. Lisäksi on tulossa meikämimmin synttärit. Ei innosta nekään. Ja konfirmaatio on mielessäni lähinnä henkisten hautajaisten muodossa. Tämä on sitä sortamista. Pakotetaan ihminen näyttämään siltä kuin uskoisi johonkin mihin ei usko. Ja se lahjoilla houkuttelu ei auta. Mihin mä mitään lahjarahoja edes kehtaisin käyttää kun ensin olen protestoinut ja vastustanut ankarasti koko rippikoulun käymistä?

Mutta eipä tämä mitään. Lukuvuoden vaihtuminen tarkoittaa sitä, että näen kesän jälkeen huomattavasti nykyistä vähemmän rakasta bestistäni, Nyytiä. Ja lisäksi ensi vuosi on viimeinen peruskouluvuoteni, mikä tarkoittaa etten välttämättä näe elämäni rakkauttakaan enää sen jälkeen. Olen ajatellut tätä paljon ja se tuntuu kipeältä, ei pelkästään Nyytin ja ihastukseni vaan jokaisen luokallani olevan ihmisen kohdalla. Omalla tavallaan he kaikki ovat minulle tärkeitä. Nyt kun katson tähän kirjoittamiani sanoja, kyyneleet pyrkivät silmiini. En vain yksinkertaisesti osaa ajatella elämää ysin jälkeen. Ehkä siksi ettei ole varmaa mitä tapahtuu, näenkö oman luokkani ihmisiä enää koskaan ja millaiselta tulevaisuuteni näyttää.

Mutta jotta tämä ei nyt ihan itkemiseksi menisi, kirjoitan tähän Nyytin ja minun tekemän, suoraan sanottuna aika nerokkaan päätelmän:

Ihminen voi mennä naimisiin itsensä kanssa, mutta voiko itsestään erota? "Kuulehan minä, minusta tuntuu että olemme kasvaneet erilleen." ...mistä päästäänkin kätevästi kaksijakoiseen persoonaan.
Nerokasta.

Luin jostain sinänsä tyhmän mutta idealtaan hyvän vitsin:

Pikku-Kalle kysyi isältään, mitä tarkoittaa sana 'yhteiskunta'.

Isä selitti: "Katsohan, poikaseni, yhteiskunta on täysin verrattavissa meidän perheeseemme. Minä tuon rahaa perheeseen, joten minua voidaan kutsua talouselämäksi. Äitisi päättää mihin rahat käytetään, joten kutsutaan häntä hallitukseksi. Rahat menevät sinun hyväksesi, joten sinua voidaan kutsua kansaksi ja pikkuveljeäsi tulevaisuudeksi. Kotiapulaistamme voidaan kutsua duunariksi. Mietihän tätä, niin luulen, että ymmärrät, mikä on 'yhteiskunta'."

Yöllä Pikku-Kalle heräsi veljensä itkuun ja tajusi, että tälle olisi pitänyt vaihtaa vaippa. Hän meni vanhempiensa makuuhuoneeseen ja näki äitinsä nukkuvan sikeästi. Sitten hän meni kotiapulaisen huoneen ovelle ja näki siellä isänsä puuhaamassa kotiapulaisen kanssa jotain sängyssä. Pikku-Kalle luovutti ja meni nukkumaan.

Aamulla hän sanoi isälleen: "Isä, luulen, että tiedän mitä yhteiskunta tarkoittaa. Kun talouselämä painaa duunaria ja hallitus on unessa, on tulevaisuus korviaan myöten kakassa."

Näinhän se on. Radikaalisti ilmaistuna.