Aivan. Tet. Meikäläisen ensimmäinen. Paikkakin on jo haettu, entinen ala-asteeni tuossa ihan lähellä. Pitää vaan käydä pyytämässä koulun johtajalta (paikka on niin pieni ettei puhuta rehtorista...) työajat sun muut. Loistavaa, yksi huolenaihe vähemmän.

Ja sitäkin enemmän sydänsuruja. Kerroin aiemmin ylireagoineeni viimeksi mutta vaikka aihe on sama,  en voi tälle mitään. Aivan kuin tämä ihminen leikkisi todella tunteillani. Ei se haittaa, ettei hän pidä minusta, vaan se, että hän ei ilmaise sitä selvästi. Toki se sattuu, kun ei saa vastarakkautta, mutta silti on helpompaa, että toinen näyttää selvästi tunteensa, kuin että on pitävinään toisesta -ehkä jotta ei loukkaisi, ehkä kiusallaan. Kai se silti kuuluu elämään.

On toinenkin ihminen, joka tuottaa päänvaivaa. Minulla on häneen jonkin asteinen viha-rakkaus suhde. Olen ollut hänen kanssaan samalla luokalla heti ala-asteen alusta lähtien, ja vaikka välini poikiin ovat aina olleet vähän viileät, tiedän, että pidämme toisistamme. Ainakin vähän. Ja meillä on oikeasti hauskaa, kun joskus yhteistyötä teemme (emme toki vapaaehtoisesti...). Joka tapauksessa tämä ihminen on alkanut käyttäytyä suhteellisen kummallisesti (vaikka yleinen sanontatapa on että hän on kummallinen, mutta sen nyt on siltikin vain vitsi). Hän on alkanut huomioida minua enemmän, härnää kuten tavallista, mutta enemmän lempeällä tyylillä, kuin kaveria (mitä en hänelle ainakaan ennen ole ollut vaikka hyvin tulemmekin toimeen) ja on alkanut näyttää, että en ole ihan niin hirveä, mitä on antanut ymmärtää (kirjoittamaton laki välillämme: kumpikin tietää että pidämme toisistamme mutta sitä ei näytetä). Joku, joka ei meitä kahta tunne, väittäisi hänen olevan ihastunut minuun, mutta näin ei ole. Pelkästään jo senkin takia että en nyt satu olemaan mikään unelmatyttö.

Miksi siis asiat ovat muuttuneet? Onko tämä poika vain aikuistumassa vai onko tässä jotain muuta? Todellakin koulussa pitäisi opettaa poikien kieltä ja ajatuskulkua.