Hiihtoloma menee taas kuten minun lomani on viimeisen vuoden ajan menneet. Ikävöiden. Ja samalla tavalla se arkikin. Kun on käyttäytynyt typerästi, pyytänyt anteeksi ja ilmeisesti saanutkin anteeksi, muttei silti pysty puhumaan toiselle, tulee ikävä toista ihmistä, vaikka olisi samassa huoneessa. Jotenkin ei osaa nauttia lomasta näkemättä itselleen tärkeää ihmistä. Sitä omalla tavallaan tärkeintä. Tietysti, jos tulisi tilanne että on valittava tämän ihmisen tai ystävien väliltä, en edes miettisi asiaa. Ystävät ovat kuitenkin tärkeämpiä, omalla tavallaan.

Mietin tätä itselleni tärkeää poikaa paljon. Mitä pitäisi tehdä? Pelkään kamalasti tulevani torjutuksi, en siksi, että hän sanoisi "ei", vaan siksi, että hän saattaisi sanoa jotain ilkeää. Sitäkin on nimittäin tapahtunut. Toisaalta hän ei tunnu vihaavan minua, pikemminkin olen saanut hänen suunnaltaan merkkejä, jotka viittaavat siihen, että hän voisi jopa pitääkin minusta. Mutta sitä on vaikea uskoa kaiken tapahtuneen jälkeen. Olen käyttäytynyt typerästi, häiritsevästi. Koskaan en silti tietääkseni ole aiheuttanut hänelle fyysistä vahinkoa tai henkistäkään niin että hän traumoja olisi saanut. En edes tiedä mikä minuun meni, kun tein mitä tein. Typerää käytöstä, vaikkei mitään vakavaa.

Tuon tapauksen jälkeen olin pitkään surullinen. Kaveritilannekin oli tuolloin nykyistä huonompi, viime keväänä kun olin oma-aloitteisesti marssinut entisestä kaveriporukastani pois. Ei sillä, että niin olisin halunnut tehdä, mutta tuossa porukassa oli liian paha olla. Kuudesta tytöstä jäi jäljelle viisi ja noista viidestä entinen bestikseni ja pitkäaikainen partiokaverini ovat nykyään minun seurassani, sillä se viiden hengen porukkakin alkoi jo halkeilla liitoksistaan. Ehkä näin on hyvä.

Mutta syksyyn palatakseni, olin todellakin yksinäinen. Minulla oli silti yksi luotettava ja ymmärtäväinen (ja todella hyvähermoinen) ystävä, joka vuodatuksessa tunnetaan nykyisin nimellä nyytirose. Mutta tämän pojan lähellä olin pieni ja hiljainen, en tiennyt mitä tehdä. Ja vieläkin vapisen hänen läsnä ollessaan. Tiedän, ettei hän ole vihainen ja nykyisin uskallan jo jopa ehkä katsoa häntä silmiin joskus, mutta puhuminen on edelleen vaikeaa. Onneksi hän tietää etten tarkoittanut pahaa käyttäytyessäni typerästi. Eikä hän ole syyttänyt minua. Kuulemani mukaan hän olisi jopa tuon tapauksen jälkeen kertonut kaverilleen tapahtuneesta ja myöhemmin huomatessaan tämän kertovan juttua eteenpäin, uhannut vetää tätä turpaan jos tämä kertoo kenellekään. Eli tavallaan hän on suojellut minua. En tiedä mitä ajatella tästä.

Olen rakastunut, kuten varmasti huomaatte. Mutta viime sunnuntaista lähtien on minusta tuntunut, että saatan olla nykyisin vain enää riippuvainen rakastamisen tunteesta. En tiedä ovatko tunteeni tätä poikaa kohtaan enää aitoja. Sitä suuremmalla syyllä minun olisi päästävä puhumaan hänen kanssaan. Mutta ongelma onkin se, etten saa suutani auki. Minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa ja kumpikaan ei miellytä.

Voin jäädä paikalleni tai avata vihdoin suuni. Ja kumpikin on yhtä vaikeaa.